Katoava pelihistoria: miksi pelien säilyttäminen on kulttuuriteko

Kuvittele, että 87 prosenttia kaikista ennen vuotta 2010 tehdyistä elokuvista olisi kadonnut – ei arkistoitu missään, ei katsottavissa laillisesti mistään. Elokuvan kohdalla ajatus tuntuisi kulttuurikatastrofilta. Pelien kohdalla se on todellisuutta: Video Game History Foundationin tutkimuksen mukaan noin yhdeksän kymmenestä klassisesta pelistä on käytännössä saavuttamattomissa laillisin keinoin. Pelien säilyttäminen on noussut alan polttavimmaksi kulttuurikysymykseksi, ja sen ratkaisut määrittävät, millaisen historian jätämme tuleville pelaajapolville.

Miksi pelit katoavat?

Pelien katoamiseen on monta reittiä. Vanhat fyysiset mediat rapistuvat: kasetit, levykkeet ja optiset levyt eivät kestä ikuisesti, ja niitä lukevat laitteet harvinaistuvat. Digitaalisten kauppojen sulkeminen on vienyt mukanaan tuhansia pelejä – kun Wii Shop tai Xbox 360 -kauppa sulkeutui, osa niiden peleistä katosi ostettavista kokonaan. Nintendon eShop-sulkujen yhteydessä katosi satoja pelejä, joita ei ole saatavilla millään muulla alustalla.

Uusin ja vakavin uhka koskee verkkopelejä. Kun palvelimet sammutetaan, live service -peli lakkaa olemasta – ei vain myynnistä, vaan olemassaolosta. Concordin ja lukuisten muiden lyhytikäisten verkkopelien kohtalo on herättänyt kysymyksen: onko oikein, että ostettu peli voi kadota pelaajalta kokonaan? Ubisoftin The Crew'n sulkeminen sytytti eurooppalaisen Stop Killing Games -kansalaisaloitteen, joka vaatii julkaisijoita jättämään pelit pelattavaan kuntoon elinkaaren päättyessä.

Laki laahaa jäljessä

Pelien säilyttämisen suurin este ei ole tekniikka vaan tekijänoikeus. Arkistot ja kirjastot saavat monissa maissa digitoida kirjoja ja elokuvia säilytystarkoituksiin, mutta pelien kohdalla lainsäädäntö on tiukempi ja epäselvempi. Yhdysvalloissa museot ja tutkijat ovat toistuvasti hakeneet poikkeuslupia pelien etäkäyttöön arkistoista – ja peliteollisuuden etujärjestöt ovat toistuvasti vastustaneet niitä vedoten kaupallisiin intresseihin.

Syntyy nurinkurinen tilanne: taho, joka omistaa oikeudet, ei myy peliä eikä salli muidenkaan säilyttää sitä. Juuri tämä umpikuja on ajanut säilyttämisen harmaalle vyöhykkeelle. Emulointi ja ROM-tiedostojen jakaminen ovat teknisesti tekijänoikeusrikkomuksia, mutta käytännössä valtava osa pelihistoriasta on olemassa enää siksi, että harrastajat kopioivat sen talteen ilman lupaa. Historian ironia on ilmeinen: piraateiksi leimatut keräilijät ovat pelanneet arkistolaitoksen roolia, jota kukaan muu ei suostunut ottamaan.

Kuka työtä tekee?

Pelien säilyttämisen eturintamassa toimii kirjava joukko. Internet Archive ylläpitää pelattavia kokoelmia selaimessa. Video Game History Foundation arkistoi pelien lisäksi kehitysmateriaaleja – lähdekoodia, suunnitteludokumentteja, markkinointiaineistoa – jotka kertovat, miten pelit syntyivät. Suomessa Pelimuseo Tampereella tekee arvokasta työtä kotimaisen pelihistorian tallentamisessa, ja kansainväliset museot ovat ottaneet pelit kokoelmiinsa siinä missä muunkin muotoilun ja taiteen.

Myös osa yhtiöistä on herännyt. Digital Eclipsen kaltaiset studiot ovat tehneet säilyttämisestä liiketoimintaa julkaisemalla klassikkokokoelmia, jotka ovat samalla interaktiivisia dokumentteja pelien historiasta. GOG:n kaltaiset kaupat pitävät vanhoja pelejä myynnissä nykylaitteille sovitettuina. Nämä ovat askelia oikeaan suuntaan – mutta ne kattavat vain kaupallisesti kiinnostavimman kärjen.

Mitä menetämme, jos emme toimi?

Pelit ovat aikansa peili siinä missä elokuvat ja musiikki. Ne tallentavat aikakautensa estetiikkaa, teknologiaa, arvoja ja pelkoja. 1990-luvun suomalaiset harrastajapelit kertovat jotain olennaista suomalaisesta tietokonekulttuurista; varhaiset mobiilipelit dokumentoivat teknologiamurrosta, jonka keskellä Suomi oli. Jos nämä katoavat, katoaa pala kulttuurihistoriaa, jota ei voi rekonstruoida.

Katoaminen koskee myös pelien ympärillä elänyttä kulttuuria: verkkosivuja, foorumikeskusteluja, arvosteluja, fanitaidetta. Pelin voi joskus pelastaa, mutta sen aikalaiskokemus – se, mitä peli merkitsi ilmestyessään – on vielä hauraampaa ainesta. Siksi säilyttäjät korostavat kontekstin arkistointia pelkkien pelitiedostojen rinnalla.

Suunta on kääntymässä

Toivoa on. Tietoisuus ongelmasta on kasvanut harppauksin, ja Stop Killing Games -aloitteen kaltaiset kampanjat ovat vieneet keskustelun lainsäätäjien pöydille. Yhä useampi studio arkistoi kehitysmateriaalinsa järjestelmällisesti, ja pelien kulttuuriarvon tunnustaminen etenee: pelit ovat museoissa, yliopistotutkimuksessa ja kulttuuripolitiikan asiakirjoissa.

Perimmäinen kysymys on silti ratkaisematta: saako kulttuuriteos kadota siksi, että sen omistaja niin päättää? Elokuvan ja kirjallisuuden kohdalla vastaus on ollut ei – siksi meillä on arkistot ja vapaakappalelait. Pelien vuoro on tulossa. Mitä nopeammin ala itse lähtee mukaan ratkaisuun, sitä pienemmällä pakolla se lopulta tapahtuu.